Mt. Cook National Park, Milford Sound

27.11. Tiistai

Tekapolta jatkettiin sunnuntaina matkaa Mt. Cookin kansallispuistoon, jossa komeilee Uuden Seelannin korkein vuori Mt. Cook. Nomen est omen!

Ajeltiin Mt. Cook Villageen asti, joka oli korkeijen lumihuippusten vuorien ympäröimä. Siellä sitte käytiin kävelemässä Tasman -järven tykönä, josta näky Tasman -jäätikölle asti. Seuraavalle päivälle oli suunniteltu kävely Mueller Hutille, joka ois ollu kohtuu vaativa reitti ylös vuorille. Keli oli kuitenki aamulla sen verran huono, että lopulta tultiin siihen tulokseen, että jatketaan matkaa. Lisäksi meikäläiseen oli iskeny joku ihme pöpö ja joka paikkaa kolotti ja nukutti ihan hulluna, niinku oli ollu jo edellisen päivän.

Niimpä ajeltiin vähän matkan päähän yhelle kanavalle kalalle, jossa Risto kalasti ja mie vejin tirsaa. Tuumattiin siinä kyllä sitte, että mitä ihmeen järkeä on kalastaa nuista kanavista! Ko ne kanavat on vaan ihmisen tekemiä rakenteita vesivoimaa varten ja niistä nyt sattuu tulemaan hyvin kalaa, koska niihin on tehty lohikasvattamoja, joista aika-ajoin pääsee/päästetään lohia häkkien ulkopuolelle kanavaan. Risto vaan niiiiiin kovasti jo halusi saaha ees yhen kalan :D! Mutta ei tärpänny.

Niimpä päätettiin jatkaa matkaa kohti Milford Soundia ja unohtaa loppupäiväksi moiset kanavakalastukset. Matkalla oli muutamia tosi mutkasia ja mäkisiä paikkoja ja tietysti upeita maisemia. Lindis Passilla satuttiin onnettomuuspaikalle. Lindis Pass on kapea, mutkanen ja mäkinen tien pätkä, joka menee vuoriston poikki yhdistäen Omaranan ja Cronwellin. Onnettomuuspaikalla oli yks auto ihan romuna ja moottoripyöriä läjässä useampi. Onnettomuus oli tapahtunu ihan vasta, kun hälytysajoneuvojakaan ei vielä ollu tullu ja muutenki paikalla oli melkonen hässäkkä. Loukkaantuneet oli kuitenki saatu nostettua sivuun ja yhellä naisella näytti olevan ihan pää veressä. Ei kuitenkaan pysähytty, kun paikalla oli jo puolen tusinaa autoa ja kohta koko kapea tie olis ollu tukossa aiheuttaen onnettumuusriskin. Ajettiin varmaan puoli tuntia ennenkö ensimmäiset hälytysajoneuvot tuli vastaan. Muutama tunti myöhemmin luettiin netistä, että onnettomuudessa oli kuollu ainaki kaks mororistia ja yks loukkaantunu vakavasti. Koko tien pätkä oli suljettu, kun poliisit oli päässy paikalle. Kyllähän se veti vähä hiljaseksi ja taas pysäytti miettimään, miten tärkeä on ajaa varovasti.

Illan kuhjussa päästiin viimein perille Milford Soundin lähelle Cascade Creekin telttailualueelle. Täällä on valosaa ilta kymmeneen asti, eikä tarvi pelätä tielle pomppivia kenguruitakaan. Voi ajella huoletta vähä myöhemmälle :). Cascade Creekillä tuli oikeastaan ekaa kertaa kunnolla Taru Sormusten Herrasta -fiilis. Pysäköitiin motorhome aivan kirkasvetisen solisevan puron viereen ja ympärillä oli satumetsä. Mettässä oli aivan ihania ja hämmästyttäviä kasveja. Kaikki puut, kivet ja maa on jonkinnäkösen sammaleen ja naavan peitossa. Saniaisia on miljoona erilaista ja niitä kasvaa joka puolella. Ja muutenki on kaikkia kummallisia pienilehtisiä puita ja pensaita. Mettässä olis voinu olla vaikka kuinka kauan ja vaan tutkia sitä ja ihmetellä :). Uuden Seelannin alkuperäismettistä on ilmeisesti hävitetty jopa 80 prosettia ja ongelmana on nykyään kaiken maailman (kirjaimellisesti!) tuontilajit, kuten lupiinit, kanit, kärpät, lumikot...

Tiistaina ajeltiin heti aamusta aina Milford Soundiin asti. Vähitellen maisemat muuttu yhä hienommiksi ja muutaman kerran pysähyttiinki ihastelemaan näkymiä. Meillä tämä etukäteissuunnittelu on viimeaikoina vähä ontunu ja nytki saavuttiin ilman mitään pläniä yhelle Uuden Seelannin suosituimmists turistipaikoista. Siks tuumattiin, että paras ehkä vaan ajella aluksi huudeille ja koittaa buukata joku kajakkireissu tms. jotta päästään tutustumaan itse Milford -vuonoon paremmin. Sittenhän käviki niin, että just seuraavalle päivälle se kajakkihässäkkä, johon haluttiin oli buukattu täyteen, joten "jouduttiin" jäämään Milfordiin yheksi päiväksi enemmän ku oli suunniteltu.

Kun reissut ja majotukset oli buukattu, lähettiin retkelle Lake Marianille. Alussa järvelle johtava polku oli kohtuu helppokulkunen ja tasanen. Metsä oli käsittämättömän vihreä ja täynnä yksityiskohtia. Vieressä menevässä joessa kosket kuohu. Välillä puitten välistä näky lumihuippusia vuoria. Vähitellen polku kuitenki muuttu yhä kivisemmäksi ja saatiin nousta melkosia rinteitä yliös. Kävi kuntoilusta! Vastaan tulleet saksalaiset muorit kerto luovuttaneensa ja kääntyneensä takasin :D! Parin tunnin hikoilun jälkeen päästiin perille ja oli näkymä kyllä sen arvonenki :). Edessä kirkas Marian -järvi ja ympärillä vuoret, toistakymmentä pientä ja vähä isompaa vesiputousta ja näkymä jäätikkölaaksoon. Kyllä siinä kelpas evästellä! Uusi Seelanti on kyllä yks maailman hienoimmista paikoista!

Illaksi mentiin leiriin Gunn Laken telttailualueelle. Vaikka aina on opetettu, että mitä aiemmin tulee paikalle, niin sitä paremman paikan saa, niin tässä tilanteessa vanha oppi kyllä ei pitäny ihan paikkaansa :P. Telttailualue oli aika pieni ja autoja oli ajettu miten sattuu, niin että tila oli käytännössä lopussa. Meijän piti sitte ajaa aivan järven viereen (5m rannasta) ja harmiksi motorhomen ikkunoista näky järven lisäksi sen takana kohoavat vuoret ;). Not a bad spot!!

Uudessa Seelannissa muuten näitä leirintäalueita operoi DOC (Department of Conservation), joka perii yöpymismaksua 6 NZ$ per henki per yö. Maksu suoritetaan itsenäisesti leirintäalueilla oleviin maksupisteisiin, mutta ollaan kyllä nähty, että iltasin paikallinen mettähallituksen mies käy keräämässä rahat niiltä, jotka on yrittäny luistella maksuista. Tuntuu olevan kaikilla saiteilla huussi, muita ei juuri muita fasiliteetteja. Mt. Cookilla oli sitte erillinen DOCin ylläpitämä päivätupa, jossa oli keittiö ja suihkut, jokka toimi 2 dollarin kolikoilla.

Tasman Lake ja Tasman Glacier (järven päässä).